Novellit

Viimeinen tanssi

Olen sekaisin, mikään ei tunnut miltään ja ajatukset jahtasivat toisiaan ilman että sain niistä kiinni. Tuntui kuin pää räjähtäisi avatessani silmät. Kipu sumensi aistejani ja ainoa asia mitä aistin oli laimea tuoksusi tyynyssä, sekä utuiset hahmot huonekaluista makuuhuoneessa. Muistini oli hämärä edellisillasta. En ollut edes varma käsittelinkö viime iltaa vai monen päivän takaisia asioita. Kaikki oli epämääräistä, kauanko olin nukkunut, olinko käynyt hereillä tämän hetken ja viimeisimmän muistamani nukahtamisen välillä? Olinko nukahtanut ollenkaan ja vain maannut silmät kiinni sängyssä? Minulla ei ole ollenkaan levännyt olo ja halusin vain nukahtaa uudelleen. Sisälläni kaikui onto tyhjyys ja se tyhjyys täytti minut.

 

Pää tuntui kuitenkin raskaalta enkä jaksanut nostaa sitä kunnolla. Ilma oli kylmä ja minua palelsi vaikka makasin peiton alla, kaiken lisäksi pukeutuneena huppariin ja collegehousuihin. Huoneeseen tulvi oranssia aamuvaloa sälekaihtimien välistä. Katselin sumein silmin ikkunaa, kunnes katseeni hitaasti terävöityi. Jokainen lihas ja luu tuntui jäykältä ja raskaalta, että pystyin hädin tuskin liikkumaan. 

 

Vaivoin kampesin itseni ylös sängystä ja hetken tuntui kuin koko huone pyörisi ympärilläni ja jouduin ottamaan lipastosta tukea. Seiniä pitkin raahauduin keittiöön. Puhelimeni oli keittiön lattialla, ja heikko muistikuva kertoi, että olin paiskannut sen siihen kun tulin kotiin. 

 

Kyykistyin ja nostin puhelimen käteeni. Näyttö oli hajalla ja pelkäsin hetken, ettei se lähtisi enää käyntiin. Lähdin kiireesti etsimään laturia, kun näyttöön ei tullut valoa. Kompuroin makuuhuoneeseen ja etsin jokaisen lipaston laatikon ennen kuin löysin laturin alimmaisesta laatikosta. Tähyilin lattian rajaa missä pistokkeet olivat ja rojahdin lattialle. Konttasin pistokkeen luokse ja pian puhelin oli laturissa. Puhelimen rikkonaiseen näyttöön ilmestyi latauskuvake ja huokaisin helpotuksesta. Akku oli vain loppunut.

 

Kompuroin ylös lattialta ja katselin puhelinta hetken, kuin se lähtisi lentoon sinä hetkenä kun kääntäisin selkäni. Lopulta palasin keittiöön kun olin varma että puhelin ei kasvattaisi jalkoja tai siipiä ja lähtisi livohkaan. Etsin kaapista kahvia ja latasin kahvinkeittimen. Napsautin sen päälle ja nojasin keittiötasoon. Haukottelin hieman ja katselin keittiötä. Viereisellä seinällä oli tiskiallas. Tiesin siellä olevan vain yksi kuppi mistä oli juotu kahvia viikko tai pidemmän aikaa sitten. Muuta tiskiä ei ollut koska olin tullut kotiin eilen. Tai toissapäivänä. Tai pari päivää sitten. En ollut enää varma ajan kulusta, kun talossa ei ollut yhtään kelloa. Rikoin jokaisen kellon kun kuulimme, että aikaa ei olisi paljoa jäljellä. Halusin unohtaa että aika edes oli asia silloin. Nyt aika oli suhteellista ja minulle merkityksetöntä tässä hetkessä kun katselin kuppia altaassa ja mietin sinua, sekä aikaa jota meillä oli ollut rajallisesti.

 

Kävelin tiskialtaalle ja otin kupin käteeni. Siinä oli edelleen jäljet huulista, jotka olin tuntenut omillani niin monta kertaa ja niin kauan, että en edes tiennyt oikeaa vastausta. Tuntui siltä kuin ne olisivat aina olleet lähelläni. 

 

Laskin mukin takaisin altaaseen hiljaisena. Tänään minun pitäisi siivota pois tavaroita ja vaatteita kaapeista ja pois asunnosta. En tiennyt jaksaisinko mutta pakko minun oli pakko yrittää. Tai sitten ei.  Huomasin kahvinkeittimen olevan valmis ja kuivasin käteni ruudulliseen keittiöpyyhkeeseen ennen kuin kaivoin kaapista mukin, josta yleensä join kahvia. Kaadoin mustaa nestettä pannusta mukiin ja istuin keittiön pöydän ääreen. 

Sitten se iski minuun. Tunne siitä, että en tiedä mitä seuraavaksi tehdä, ja se ahdisti minua. Käteni alkoivat täristä kahvikupin ympärillä ja kyyneleet tippuivat poskille ja niitä pitkin pöydälle ja kahvin sekaan. Aina tähän asti elämässäni olin tiennyt mitä tehdä seuraavaksi ja nyt olin hukassa tietämättä mitä huominen toisi tullessaan. Olin eksyksissä meressä. Aallot riepottelivat minua niin että minulla ei ollut voimia tehdä mitään asialle ja tunsin hukkuvani. Haukoin henkeä, sitä saamatta ja tärisin. Tietämättömyys teki tilaa muille tunteille ja aiempi tyhjyys oli poissa. Kehoni ja mieleni olivat kuin yli kiehuva kattila ja kaikki tunteet tuli yli laidan kyyneleinä.

Istuin siinä hyvän aikaa paikoillani. Kunnes lopulta se tunne ryöppy meni ohitse. Vedin syvään henkeä, kun kehoni lopetti tärisemästä ja pystyin lopettaa itkemisen. Kun hörppäsin kahvia, se oli jo viilentynyt ja maistui pahalta. Huokaisin ja nousin hieman vapisten ylös ja kaadoin kahvin viemäriin. Muistin puhelimen, joka oli laturissa makuuhuoneen lattialla ja lähes juoksin sen luokse. Istuin lattialle ja painoin virta näppäintä. Puhelimen näyttöön syttyi valo ja nojasin oven karmiin, kun istuin kynnyksellä ja pitelin laturissa olevaa rikkinäistä puhelinta kädessäni. 

En välittänyt perheeltäni ja ystäviltäni tulleista viesteistä. Menin yhteystietoihin ja valitsin sieltä numeron. Tärisevin käsin soitin numeroon ja kohotin puhelimen korvalleni. Silmäni alkoivat taas vetistää, kun kuulin vastaajassa äänen, jota kaipasin niin että se sattui. Äänen, jota en tulisi kuulemaan enää koskaan. Kehoni alkoi taas täristä, kun puhelin tippui kädestäni lattialle ja vedin polvet rintaa vasten, kun istuin siinä ja itkin. 

 

Kipu ja suru eivät jättäneet kehoani rauhaan. Ajatukset olivat kipeitä ja kummittelivat särkynyttä mieltäni ja sydäntäni. Kaipuu ja suru musersivat mieltäni enkä pystynyt liikkumaan. Itkin kasvot käsiin haudattuna ja annoin kyynelten tulla jälleen kerran ulos minusta. Kaikki kaunis vietiin tästä maailmasta liian aikaisin. Suljin silmäni ja nyyhkytin hiljaa vielä pitkän aikaa kyynelten valuessa jälleen poskille. 

Taaskaan en jaksanut nousta kuin vasta pitkän ajan päästä. Puhelimen jätin lattialle ja kävelin keittiöön. Nälkä oli kadonnut eikä minun tehnyt mitään mieli. Halusin vain nukkua ja nukkua. Kipu ja tuska olivat läsnä ja riipivät sydäntäni, mieltäni ja kehoani puhki. 

Istuin sohvalle ja silmäni lipsuivat kiinni ja kuulin vain etäisesti avaamani television äänet. Kun avasin silmät näin sinut siinä seisomassa. Seisoit siinä ja minä katsoin sinua. Kuiskasin, kuinka paljon rakastin sinua ja sinä vain ojensit kätesi. Minä tartuin siihen ja vedit minut ylös sohvalta lähelle itseäsi. Tartuit molemmista käsistä kiinni ja lähdit viemään minua valssiin. Minä seurasin ja tanssin kanssasi läpi asuntomme. Rauhallisin, silti niin kiihkein askelin kuljimme asunnossa, ja minä katsoin sinua silmiin, kun hymyilit leveästi. Kaunista ja hurmaavaa hymyä, niin täydellistä hymyä. Ja minä hymyilin aidosti ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun kuulin ettet tulisi enää kotiin. 

Suljin silmäni ja vedin syvään henkeä. Olimme liian nuoria, liian tyhmiä tietämään miltä todellinen rakkaus tuntui, ja nyt minulla oli vain muisto sinusta. Kun avasin silmät niin olit poissa. Pysähdyin ja laskin käteni. Naurahdin kyyneleet jälleen silmissä ja myönsin itselleni sen, että olit poissa. Myönsin itselleni sen, että en voinut saada sinua takaisin. Eivätkä jalkani pystyneet tanssimaan enää niin kuin ne olivat tanssineet kanssasi, eivätkä ne tanssisi niin kuin vasta näkisimme taas.

Lisää kirjoittamiani novelleja

Derek

Ympyrä